.. kuten terveystiedon opettajamme sanoisi. Huokaus.
Asiaan.

Aloitin tossa noin kolme viikkoa sitten (toivottavasti) viimeisen aknelääkitykseni. Ihotautilääkäri jonne en olisi aluksi edes halunnut mennä määräsi Differiniä ja Clindoxyliä. Miksi en halunnut? En kokenut että mulla olisi mitään ongelmaa ja että äiti haluaa vaan että olisin vähän söpömpi kun iho olisi siisti. Ja en uskonut minkään oikeasti auttavan, ei mikään ole tähänkään mennessä auttanut. No menin sinne asenteella että näytä mitä osaat. Väännön jälkeen päädyin kuitenkin ottamaan reseptit mukaan. Halusin ehdottomasti ulkoiset lääkkeet koska en halua syödä mitään nappeja. a) En muistaisi ottaa niitä ja b) en halua syödä lääkkeitä joiden vaikutusta en täysin ymmärrä/tiedä.
Jokatapauksessa. Lääkäri sanoi että iho saattaa pahentua aluksi. Tuttu virsi. Sillä hetkellä tiesin myös että uskomattoman lyhyt pinnani joutuu nyt kiirastuleen. Akne ei parane yhdessä illassa.
Nyt olen levittänyt Differiniä iholleni 17 kertaa. Enkä vieläkään suostu uskomaan silmiäni. Parin ensimmäisen päivän ajan ruttopaiseet lähtivät yhtä nopeasti kun tulivatkin ja ensimmäistä kertaa tuntuu että olen voitolla tässä ikuisessa tappelussa Erika vs akne. Vaikka lähtökohta ei ollut paha eikä akne ole koskaan ollutkaan lievää pahempi. Jokatapauksessa nenä ja sen ympärys on parantunut lähes täysin. Pari arpea on jäänyt. Leuka ja otsa ovat kirkastuneet kovasti. Poskilla ei ole koskaan ollutkaan mitään. Nyt on vaan se fiilis että "KAIKKI TAI EI MITÄÄN, KAIKKI MIEHET RINTAMALLE, TONIGHT WE DINE IN HEEEEEEELLL!"
Olen ollut enemmän tai vähemmän näppylä nyt noin 5 vuotta. Ja jos tämä nyt loppuu niin mitä sitten tapahtuu. En muista millaista on olla kun ei tarvitse piilotella mitään. Se tunne kun joki paska asia johon on jotenkin kierosti kiintynyt lähtee lopulta pois.
Oli pakko päästä hehkuttamaan/vuodattamaan. Muu näppyläkansa, älkää antako periksi!